Kun heittää itsensä tällaisen keikan vietäväksi, voi olla vaikea kirjoittaa esityksestä objektiivista arviota sortumatta hyperbolaan.
St. Aurora maan alla Helsingin KULT -klubilla. Heti ensimmäisestä biisistä, ”Happy House”, basso menee jalan alle ja jengi lähtee pogoomaan säkkipimeässä soittaneen Prettyn hieromana. Koko settilista on soinut allekirjoittaneellakin salilla viimeiset pari viikkoa toistolla. Biisit heräävät eloon moninkertaisesti kun Tuomas Nilsson teatteritaiteen raskassarjalaisena kertoo tarinoita särökitaroiden säestämänä. Kun kertosäe lähtee polkemaan ensimmäistä kertaa, on koko tanssilattia jo yhtä organismia. Miten tuhatjalkainen liikuttaa kaikkia jalkojaan yhtä aikaa? Ajattelematta.
”Toy Story” esitellään alkuun skriineiltä pyörivästä musiikkivideon pätkästä ja edessäni huokaillaan ”Tää on varmaan se uus biisi”. Tietäjät tietää, että jos kappale ei ole tuttu, on sen oltava uusi. Se otetaan vastaan tavalla, joka on harvinaista uudelle materiaalille. ”Toy Story” tuntuu tuoreelta, se tuntuu uudelta ja silti niin kovin tutulta. Pitkältä matkalta palaava ystävä, joka ei ole ulkoisesti muuttunut, mutta tuo mukanaan vain kokemuksella ansaittavaa viisautta. Kappaletta ei ole vielä julkaistu, joten kuulumme niihin harvoihin, jotka sen ovat kuulleet.
St. Auroran kappaleissa toistuvat aikuisten kokemat kauhut lastenlorujen viattomuuteen puettuina. Katson edessäni kolmiulotteista Pixar-elokuvaa, jossa syviä elämisen teemoja käsitellään värikkäästi ilman liiallista vakavuutta. Olemme yhteisessä turvallisessa tilassa, joka mahdollistaa painajaiskokemukselle määritelmällisesti mahdottoman euforian kokemisen.
“Disgrace of a man” vie itseinhon pään sisään, jossa hämä-hämä-häkki-loru on muuttunut sisäiseksi hautajaispuheeksi. “Hold the line” on julma ruumiinavaus terveydenhuollon vajaavaisuuksiin ja ”Going to Heaven” sekä ”Rejects of Society” hylkäävät olemassaolevat normit.
Nilssonin Johnny Depp-tyylinen luovuuden ja hulluuden rajamailla maalaava karisma vahvistaa elokuvaelämystä. Eikä St. Auroran viehätysvoima silti nojaa vain laulajan olemukseen. Kuka tahansa lavalla sataa kahtakymppiä paahtavista rokkareista voisi olla bändin keulassa. Kaikki jäsenet osallistuvatkin biisien tehtailuun, mikä selvästi lisää viisikon kollektiivista auraa. Lavalla meininki on vapautuneen itsevarmaa eikä välispiikeissä kuulla puuduttavaa ”miten menee, Helsinki?”-tyyppistä jutustelua vaan rehellistä ja vilpitöntä vitsailua, joka voisi yhtä hyvin olla käsikirjoitettua sen sujuvuudesta päätellen.
Kymmenen biisiä julkaisseeksi bändiksi St. Aurora on onnistunut rakentamaan erinomaisen keikkasetin. Vuoren kokoiset kertosäkeet vaihtuvat lennosta täyteen punk-paahtoon ja kappaleet itsessään ovat niin dynaamisia, ettei draamankaarta tarvitse erikseen rakentaa. Niin, siitä objektiivisuudesta. En luvannut edes yrittää. 45-minuuttinen show loppuu täydelliseen hetkeen kun vajaa kolme sataa juhlavierasta näyttävät kohonneen muutamia senttimetrejä lattian pinnasta.
Kävelen läpi Kallion edelleen lämpimillä kierroksilla käyden ja mietin miten pitkään St. Aurora voi pysyä tämän kaltaisena salaisuutena.
Pretty
St. Aurora
Kuvat ja teksti: Teemu Pitkäkoski
