Festarikesä on vielä kaukana, mutta seitsemättä kertaa järjestettävä HMBD-festivaali toi pakkasissa kylpevään Helsinkiin täyskattauksen skandirockia. Lauantai-iltana On the Rocksiin löysi tiensä myös Dystopian uusi voimakaksikko tekemään reportaasia.
Nykyään virallisesti yhdistyksenä toimivan HMBD-porukan takana pyörii paikallinen Turbojugend-faniliike. Helsinki Must Be Destroyed on kymmenien tuhansien Turbojugendien maailmanlaajuisen verkoston yksi sivujuonne. Koko hommahan perustuu We Just Wanna Have a Good Time All the Time -filosofiaan ja lähinnä sitä kaksipäiväisellä festarilla toteutettiin. Ilmassa on vahva yhteisöllisyyden ja suvaitsevaisuuden tuntu. Jugendien denim-takkeja näkee kaikkialla. Niiden selkämyksiin on ommeltu paikkojen nimiä kuten Pohjois-Haaga, Central Valley, CA ja Oslo. Yksi bileiden pääjehuista osaa kertoa, että jengiä on tullut Meksikosta asti. Norjan vaarallisimman bändin (Aktiv Dödshje) paitaan pukeutunut fani kertoo lentäneensä aamulla Oslosta ja palaavansa kotiin heti bileiden loputtua.
Legendaarinen Turbonegro ei ole festivaalilla koskaan soittanut. Silti on päivänselvää, että deathpunk-ryhmä on suurin yksittäinen voimanlähde festarin taustalla. Norjalaisessa punkmusiikissa taso on äärimmäisen kova, ja Dystopian haastattelussa Fightsin laulaja Sivert Moe kertoo Turbonegron vaikuttaneen bändeistä jokaiseen. Chemtrails Oslo soitti kaksi vuotta sitten lauantai-illan pääslotin. Vuosi sitten samalla paikalla seisoi The Good The Bad And The Zugly, jonka debyyttilevyn Turbonegron Tommy Manboy tuotti. Tänä vuonna perjantai-illan pääesiintyjänä soittanut The Chuck Norris Experience on versioinut I Got Erection- hittiä ja jakanut Turbonegron kanssa lavaakin.
30 vuotta sitten vitsillä perustetusta fanikerhosta on siis syntynyt bändiä itseään suurempi ilmiö, joka Suomessa asti vetää salin täydeltä punkin ja skandirokin faneja ympäri maailman.
Kiss Disease aloittaa illan asianmukaisesti energisellä power garage -show’lla. Sairaalloisella energialla sykkivää kitararokkia soittava yhtye potki täyden keikan sata lasissa pysähtymättä turhiin välispiikkeihin. Onko olemassa paljon mitään siistimpää kuin solisti Ella Laine punaisessa nahka-asussaan potkaisemassa korkealle ilmaan tasan tarkkaan oikealla rummun tahdilla? Koko show toimii vakuuttavasti kitarasooloineen ja karismaattisin lavaelkein (tsekkaa kuvat). Tasaisen kova fiilis alusta loppuun ja loistava valinta illan avaajaksi.
“We’re not going to sing, because SINGING SUCKS” huutaa Jocke Olsson, joka edellisenä iltana on varsin nautinnollisesti laulanut The Chuck Norris Experimentin keulassa. The Riptide Ratsin itseironinen show jatkuu läpi keikan, kun Jocke huutelee yleisössä kädet puuskassa seisovalle CNE:n basistille “Chuck Dakotalle”. Vaikutteet 60-luvun Kaliforniasta ja 70-luvun brittipunkista menee vaihtelevasti jalan alle. Bassoa veivaava Jocke lyö länkkärisurffirokkipoppooseen vauhtia kuin raipalla ratsua YEAH-välihuudoillaan, jotka ovat instrumentaalibändin ainoat lyriikoiksi tulkittavat osuudet.
Vaikka bändi soittaa tiukasti yhteen, on puoli tuntia 12-tahdin blueskiertoa vähemmän alaa harrastavalle kuuntelijalle liian tasainen kokemus. Kiss Diseasen ja pian lavalla räjähtävän Roketsin välissä setti on eräänlainen suvantovaihe, äänimaailmallinen vastine vanhalle Eastwood-länkkärille. Bändihän on sanonut, että soittaa musiikkia, jota voisi kuulla Tarantinon elokuvassa, ja tekee sen erinomaisesti. Pari vuotta sitten ensimmäisen eepeensä (The Eastwood EP) julkaissut bändi toimiikin loistavasti rajatusti annostellusti kahdeksan ja puolen minuutin ajan levyltä kuunneltuna.
Suomea ja Baltiaa ahkerasti kiertänyt Rokets tuo energisyydestä tunnetun live-esiintymisensä myös Rocksin lauantia-iltaan. Potkivat rock’n’roll rallit ei jätä kylmäksi ja Sami Mustosen karismaattinen liikehdintä bändin nokkamiehenä tekee esityksestä myös viihdyttävää katsottavaa.
Dystopian haastattelema Fights näyttää ensimmäisestä voimasoinnusta alkaen miksi on illan pääesintyjänä. Rakkaus ja veljeys kantavana voimanaan bändi ottaa koko yleisön kirjaimellisesti haltuunsa. Suudelmia jaetaan lavalla ja lavan edessä. Oslolaiset täyttää 10 tuhannen askeleen päivätavoitteensa ennen keikan puoliväliä liikkueessaan lavalla enemmän kuin illan aiemmat esiintyjät yhteensä.
50 -minuuttisessa setissä kuullaan käytännössä koko bändin tuotanto muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Vaikka biisit on soinut toimituksen listalla jo edeltävät kaksi viikkoa, toimii Fights hardcorelle tyypillisesti erittäin paljon kovempaa livenä täydellä klubilla. Keväällä 2023 julkaistu debyyttialbumi Scampirock miksattiin ja laitetiin narulle rumpalin (Eirik Langva Lie) kotona ja viime vuonna julkaistu Shocker -sinkku eroaa siitä huomattavasti tuotanto-arvoltaan ilmeisistä syistä. Sävellyksenä Shocker kuitenkin jatkaa Sunshine -sinkun jäljillä elämänhalua virtaavaa energiaa, jonka sekaan on ujutettu yhteislauluun kutsuva puhdas osuus.
Yhteisöllisyyden sanansaattajana Fights kantaa Helsinki Must Be Destroyedin sanomaa kauniisti soittessaan Chemtrails Oslon ”Turbojugend Can Not Be Destroyedin” uransa ensimmäisenä coverina.
Kappaleet kestävät systemaattisesti alle kolme minuuttia, joten kun ”Asbestos High” ja ”Shocker” soitettiin supersarjana putkeen ilman väliaikaa, tuntui kuin kombo ei olisi halunnut päättyä ollenkaan. Basisti Robbe Madsen ja laulaja-laulunkirjoittaja Sivert Moe hyppäävät tanssilattialle syleilemään faneja muun bändin leipoessa rytmiä lavalla. Saliin aukeaa kuin todellisuuden rinnalle ilmestynyt vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kuulijat ovat osa kuultavia, ja kymmenen minuutin ajan koko Rocks on vain loputonta kotibilettä.
Kiss Disease
The Riptide Rats
Rokets
Fights
Kuvat ja tekstit: Teemu Pitkäkoski
