Suomen suurimpiin ja tunnetuimpiin festivaaleihin kuuluva Provinssi ei itsessään esittelyjä kaipaa. Tänäkin vuonna se järjestettiin tuttuun tapaan Seinäjoen Törnävänsaaressa kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Vuosien varrella Provinssi on onnistunut artistikattauksessaan, sillä se tarjoaa jokaiselle kuulijalle jotain ja houkuttelee kaikenlaista festarikansaa. Mielestäni Provinssia ei turhaan tituleerata ihmisten juhlaksi metsäisessä ympäristössään.
Provinssin vahvuus näkyy myös siinä, että ohjelmistossa on vuodesta toiseen mukana myös raskaamman musiikin ja vaihtoehtomusiikin bändejä aina vähemmän tunnetuista suuriin esiintyjiin. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus. Olen vuosien varrella bongannut kyseiseltä festarilta vahingossa uusia mielenkiintoisia nimiä, ja siitä onkin kiittäminen järjestäjien hyvää vaistoa ja rohkeutta tuoda Törnävänsaareen tuntemattomampia, nousevia bändejä.
Lauantaipäivän ohjelma tarjoilikin yleisölle monipuolisen kattauksen. Alkupäivästä saimme herkistyä kuulemaan muun muassa Eppu Normaalia, joka keräsi festivaalin mukaan suurimman avausyleisön ikinä. Takanani seisova fani kommentoikin festarijärjestäjien olevan fiksuja laittaessaan Eput heti kärkeen, sillä “nyt me koko festarikansa ollaankin jo täällä”. Vaikka bändi on soittanut vuosikausia, setti kuulosti edelleen todella tuoreelta. Oli mahtavaa seurata ympärillä olevia ihmisiä, jotka ikäluokasta riippumatta lauloivat biisien sanat ulkoa omissa kaveriporukoissaan aurinkolasit otsalla ja takaraivolla. Eput todellakin on koko Suomen kansan bändi. Aurinkoinen sää helli yleisöä, päälavan kenttä oli täysi ja settilistasta löytyi käytännössä bändin kaikki hitit, jotka vaan kuvitella voi.
Tänä vuonna Provinssissa pääsi esiintymään myös 30-vuotiasta taivaltaan juhliva lapualaislähtöinen bändi Sur-rur, joka sattuu olemaan myös allekirjoittaneen kotipaikkakunta. Tällainen puolittain juuristaan vieraantunut kotiseutuhistoroitsija (huom. Sur-rurin biisi, joka myös kuultiin keikalla) koki merkittävänä, että tietyssä kulttimaineessa oleva naapurikunnan bändi pääsi vihdoin Provinssin lavalle esiintymään. Ikäjakauma oli keikalla laaja: yleisössä seisoskeli selkeästi fanin vanhaa kuulijakuntaa, mutta näkyi joukossa myös nuoria “kloppeja” Sur-rurin paidat päällä. Sur-rurin punkahtavammat vanhat rallit toimivat kesäillassa erityisen hyvin ja niitä olisi toivonut kuulevan enemmänkin. Erityisen iloinen olin kuullessani biisit ”Aurinko ei mahdu” ja ”Maisema”, ja vaikuttivat biisit tuovan iloa myös muille faneille. Ympäriltä kuului lisäksi vertauksia vanhaan Apulantaan, mikä pitää omastakin mielestäni jollain tavalla paikkansa.
Illan mielenkiintoisin uutuus oli englantilainen metalcorebändi President, joka on herättänyt kuhinaa siitä lähtien, kun suosittu raskaamman musiikin Download-festivaali kiinnitti viime vuonna mystiset maskit päällä esiintyvän bändin, vaikka se ei ollut julkaissut yhtään biisiä. Vaikka President ei ole vieläkään julkaissut kokonaista albumia, vaikutti keikalla olevan runsaasti innokkaita faneja, jotka osasivat biisien sanat ulkoa ja pyörivät pitissä. Tällä keikalla näin myös päivän muihin keikkoihin verrattuna eniten puhelimia ylhäällä, valmiiksi kuvaamassa lavalle nousevaa kokoonpanoa.
En ollut itse kuunnellut bändiä ennen keikkaa, mutta siitä huolimatta President onnistui koukuttamaan. Oli viihdyttävää seurattavaa, kun solisti smokissaan pyöri pitkin lavaa ja kyykistyi välillä laulamaan. Erityisesti laulajan huutaminen vakuutti ja väitän sen olevan yhtyeen parasta antia. Mystinen olemus ja raskas metalcoren soundi sopivat hyvin tämän vuoden Provinssin ohjelmistoon muun muassa Bring me the Horizonin ja Bad Omensin rinnalle.
Lauantai-illan kruunasi päälavan pääesiintyjä Bring Me The Horizon, joka toi mukanaan näyttävän valospektaakkelin. Sen punaisena lankana toimi pelimäinen teema, jossa jättiscreeneillä seikkaillut pelihahmo puhui suomea ja yllytti yleisöä metelöimään entistä kovempaa. Ensi reaktio lavan visuaaleista oli näyttävä ja pyroja oli totta kai paljon, mutta kuulemani mukaan pitkäaikaisille faneille se ei tarjonnut mitään uutta verraten parin vuoden takaisiin live-esityksiin.
BMTH:n keikalle oli saapunut runsas määrä bändin faneja ja bändipaitoja saattoi nähdä silmän kantamattomiin päälavan kentällä. Itse musiikki oli mitä bändiltä odotetaankin: tarttuvaa ja raskasta, mutta myös yllättävän tanssittavaa. Settilista painottui uudempaan tuotantoon, mutta mukana kuultiin myös vanhempia suosikkeja, kuten biisit ”Happy Song” ja ”Can You Feel My Heart”. Laulaja Oliver Sykes oli omassa presenssissään innostava ja hänelle selkeästi löytyy oma fanikuntansa.
Keikan rytmityksessä oli mielestäni notkahduksia. Vaikka pelihahmot toivat omalla tapaa persoonallisuutta ja elokuvamaista viihdykettä, tuntui ajoittain, että animaatioihin kului enemmän aikaa kuin itse bändin esitykseen. Tästä huolimatta vaikutti siltä, että tosifanit nauttivat ja BMTH säilytti vetovoimansa, mihin oli hyvä päättää festivaaliviikonloppu.
Loppujen lopuksi Provinssin suurin onnistuminen ei tänäkään vuonna ollut yksittäinen pääesiintyjä tai näyttävin pyroshow, vaan se, että saman päivän aikana oli mahdollista herkistyä Eppu Normaalin yhteislauluihin, hymyillä Sur-rurin rallien tahdissa, yllättyä Presidentin intensiteetistä, käydä siellä välissä lepäämässä kuunnellen poppia Antti Aution, Vestan ja Mirellan keikoilla ja päättää ilta Bring Me The Horizonin massiiviseen spektaakkeliin.
Teksti: Bea Myllykangas
Valokuvaaja: Veera Hyppänen ( ig: @ingoresof_photography )
