Levyarvostelu: Teresa Banks – Surviving In The Wild (EP)
Teresa Banks on mulle aina ollut niitä bändejä, jotka kolahtavat kovaa livenä, mutta harvoin kuuntelen levyltä. Bändin olen keikalla nähnyt varmaan noin puolen tusinaa kertaa, mikä todennäköisesti on enemmän kuin Spotifyssa on soittokertoja. En oikein osaa tähän edes sanoa syytä, ehkä se on bändin livekeikkojen hyvät läpät tai lähestyttävyys, mikä levyillä vähän puuttuu. Livenä poliittinen ja vihainen sanoma saa kuitenkin mun väsyneen naaman aina leveään hymyyn ja uskon taas parempaan huomiseen.
Nyt tämä suomalais-espanjalais-italialainen skepu-kokoonpano on julkaissut uuden kuuden kappaleen EP:nsä Surviving in the Wild. Tämä on merkkipaalu yhtyeen uralla, sillä ensimmäistä kertaa on menty ihan oikeaan studioon äänittämään. Tampereen Headline Studiolla äänitetyn ja miksatun kokonaisuuden takana häärii Onni Pietilä.
Surving in The Wild EP:n avaa El Riffo ja Teresa Banksiltahan se kuulostaa, Rikyn tunnistettava laulusoundi, kertseissä mun aina rakastamat woo-oo-oh -hoilotukset sekä metalliset soolot. Jo alkutahdeista tuli mieleen Punkrock Holiday ja Teresa Banksin ilahduttavan isolle yleisölle vetämät livepätkät, joihin törmäsin somessa. Ja niinhän se Tolmin myös El Rifossa teksteissä mainitaan.
Plague Dogs on sitä vihaisempaa puolta Teresa Banksista, mutta tässä myös kuulee että nyt ollaan tosissaan ei ainoastaan sanoman vaan myös biisintekemisen osalta. Tässä tapahtuu paljon, taas lainataan metallista, näen kuinka Alvaro naama punaisena huutaa taustalauluja ja basso nostettu hienosti esiin. Plague Dogs toimii taatusti keikoilla, en malta odottaa livenä kuulemista.
All My Friends Are Gone on hyvin samaistuttava ralli tällaiselle keski-ikäiselle perheelliselle. Kavereita menee, vaikka ”nothing really went that wrong, we just started listening to different songs”. Mutta onneksi niitä myös tulee.
Everything. Yeah, ska:ta! En tiedä ollaanko tässä bändin vahvuusalueella vai onko oma korva vain tottumaton tältä kuulostavalle Teresa Banksille. Ei oikein lähde, vai lähteekö sittenkin? Tässä on nyt se hengähdystauko mitä keikoilla saan ja levyillä olen ehkä kaivannut. Kyllä mä sittenkin tykkään.
Last Chance. Teknomiljardöörit tuhoavat maailman ja kapinoida pitäisi. Nyt on tosiaan viimeinen mahdollisuus, mutta missä on kapina? Tässä olisi siihen ainakin sopiva anthem. Ei passivoiduta, vaan kapinoidaan. Tehdään yhdessä maailmasta parempi paikka.
Song for J. En tiedä kuka on J, mutta kyllä tämä koskettaa kaikkia joskus jonkun menettäneitä. Mä kyllä niin pidän skepusta ripauksella metallia. Ja High Vis mainittu, siitä aina plussaa.
Teresa Banks on mulle aina ollut yksi niistä kotimaisista bändeistä, joiden toivoisin ja myös uskon breikkaavan isommin ja tuntuu, että Surviving the Wild on taas yksi askel siihen suuntaan. Tunnistettava oma soundi, visuaalisesti kiinnostava, sanoituksissa paljon asiaa ja symppiksen oloisia jätkiä
Loppukaneettina ja disclaimerina vielä, että tämä levyarvostelu on kirjoitettu läppärillä, jota komistaa jo muutaman vuoden vanha ja käytössä kulunut Teresa Banksin tarra. Pitääpä hankkia t-paitakin seuraavalta keikalta.
