Kesäkuu, Helsinki ja Redin kupeessa parveileva ihmismassa. Jeesus tulee -kyltti, teletappikatras ja Gandalf-velho. Rivers of Nihilin saksofonisti, Dave Mustaine orkestereineen paheksumassa mediaa, ja vaaleanpunaisten konfettien sade – tätä kaikkea on juhla, jota kutsutaan metalliskenessä Tuskaksi. Vaikka Kaisaniemestä on kasvettu roimasti, ja omia juomia ei alueelle enää saa kantaa, on selvää, että tänäkin vuonna Tuska lunasti paikkansa Suomen suurimpana metallifestarina.
Siinä missä monet voivat sanoa, että Tuska on siirtynyt artistikavalkadissaan kohti mainstreamimpaa makua, mahtui viikonloppuun mukaan erinomaisia löytöjä, kuten Nenerchy ja Ashes of Perishing, unohtamatta kuitenkaan raskaan soundin legendoja Amorphiksen ja Megadethin hallitessa päälavaa rautaisella otteellaan. Kokonaisuudessaan viikonloppu oli kaikkea sitä, jota raskaan musiikin fani voi tapahtumalta toivoa. Järjestelyt olivat erinomaiset, jonottaa ei tarvinnut kauaa oikeastaan minnekään (paitsi KVLT-lavan uskomattoman koville keikoille), tarjoiluissa oli huomioitu kaikki niin vegaaniruokavaliosta perinteisiin burgereihin, ja sää – no sekin oli kuin melkein tilauksesta täydellinen läpi koko viikonlopun. Tässä artikkelissa Dystopia palaa Tuskaan 2026. Festivaaliraportti julkaistaan kahdessa osassa, ja tämä on niistä ensimmäinen. Raportin toinen osa julkaistaan tänä viikonloppuna.
Perjantai
Kesän paras viikonloppu oli alkamassa. Iloinen, juhlavissa tunnelmissa kuhiseva ihmismassa notkui Redin liepeillä tummissa sävyissä, hymyillen toinen toisilleen. Oli selvää, että Tuska juhlittaisiin jälleen vuoden odotuksen jälkeen, ja bändipaidoista kiemurtelevassa jonossa oli pääteltävissä, että perjantain kuningas tulisi olemaan Dave Mustaine orkestereineen. Päivältä odotukseni olivat korkealla. Ei siksi, että lineup olisi ollut kuorrutettu omilla suosikkibändeilläni, vaan siksi, että minulla oli mahdollisuus löytää ja kokea jotain uutta.
Päiväni alkoi Gatecreeperin soundeissa päälavan liepeillä. Hymy kaartui huulilleni orkesterin toivottaessa festarikansaa tervetulleeksi kotiin, ja voinpa todeta keikan olleen nimenomaisesti täydellinen herätys ja startti alkavaan viikonloppuun. Vaikkei tuotanto itselleni entuudestaan ollutkaan tuttu, oli tämä death metal -jyrä Arizonasta niinkin tujua lääkettä, että ihan happea piti vetää kuumalla asfalttikentällä old school -vaikutteisen dödiksen soundeissa. Setistä isomman vaikutuksen itseeni jättivät kappaleet ”Barbaric Pleasures” ja ”Flamethrower”. Ilmiselvää on jokatapauksessa se, että tämä bändi on nähtävä uudestaan.
Seuraavaksi suuntasin kohti KVLT-lavaa, jossa Ashes of Perishing räjäytti pajatson ja sukat jalasta. Soundi oli niinkin väkevää ja taidokasta, että olisin kuvitellut bändillä olevan vähintään kolminkertainen määrä kuuntelijoita Spotifyssa soundeihin palatessani keikan jälkeen. Tällä orkesterilla oli erinomainen kyky välittää tunnetta kappaleissaan, ja Tiivistämön hämärässä tuntui siltä, että aika hävisi kokonaisuudessaan Ashes of Perishingin soittaessa settiään. Yleisö oli tunnelmassa täysillä mukana, ja se että sanoisin, että oli kuuma, olisi vähättelyä. Ashes of Perishing edusti itselleni perjantain parasta löytöä lineupista, ja aion mennä tämän kollektiivin keikoille ehdottomasti uudelleen.
No entäpä Samy Elbanna ja Lost Society? Tähän settiin en valitettavasti ehtinyt syventyä paremmin, mutta on sanomattakin selvää, että Lost Societyn vahva kokemus, lavakarisma ja energia vetoaa yleisöön, ja ansaitsee paikkansa päälavalta. Ensi vuonna Samy nousee lavalle Tuskassa Alexi Laihon jalanjäljissä. Bodom is back – ja jäänkin odottamaan, kysytäänkö yleisöltä Tuskassa vuosimallia 2027 legendaarista kysymystä: ”Are you dead yet?”.
Japanilainen Loudness oli kenties eksoottisin perjantain kavalkadista. Jokseenkin verkkainen tempo ja lempeä raskas soundi keräsi Radio City lavan kupeeseen paljon uteliasta yleisöä, ja oli selkeästi havaittavissa, että ne joille bändi oli tuttu, oli keikka kuin kulttimainen kokemus, ja uteliaat tutustuivat äänimaailmaan. Minun piti pureskella ja prosessoida Loundnessin soundia ymmärtääkseni sitä. Päällimmäiseksi jäi tunne kuin levähdystauosta erinomaisissa soundeissa.
Kylläpä sitä hengähdystaukoa tarvittiinkin tarpoessani takaisin kohti KVLT-lavaa. Kneel Before the Death oli aloittamassa settiään, ja jono venyi ulos saakka, ja kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet sisälle Tiivistämöön. Syitä tähän ei ole vaikea sanoittaa. KBTD on yksinkertaisuudessaan yksi Suomen parhaimmista deathcore -tulokkaista, ja live-show’t ovat niinkin brutaaleja, että näistä saattaisi viktoriaaninen ihminen vaipua koomaan. Eräs kollegani sanoi minulle ensi kertaa bändiä kuvatessaan, että tämä bändi suorastaan pelottaa – ja se alkaa jopa naurattamaan. Jotta ette ymmärrä tätä kuvausta väärin, on tärkeä sanoittaa, että pelon tunne herättää hilpeyttä sen parhaassa merkityksessä. KBTD:n seteissä ääni tulee vastaan kuin seinänä, joka hellii deathcoren ystäviä kuin auringonvalo kaljatuoppia kesäillassa. Tämän orkesterin keikoilla ei tarvitse seisoa paikoillaan – pitti pyörii, pää moshaa: ja se niskakipu? Se on niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla taattua.
Tajusin, että moshaamisesta ei voisi pitää tässäkään kohtaa taukoa, kun oli aika suunnata Nordic Energy Stagen suuntiin Skindredin houstaamiin ”koti-bileisiin”. Olin yhtäkkiä taas teini-ikäinen, jalassani olivat Vansit ja osasinkin (en osannut) two-stepata. Kun ”This is the Sound” kajahti käyntiin, oli hyvää fiilistä mahdotonta pysäyttää, ja ympäröivä yleisö oli täysin samaa mieltä. Setistä kenties parhaimmat herkut olivat ”Rat Face” ja ”Kill the Power”, mutta olivatpa Aurorawaven fanit onnessaan, kun Nathan nousi lavalle kappaleessa ”Warning”. Benji Webben olemus lavalla turkistakissa oli karismaattinen isolla koolla. Ragga metal toimitti bileet uuteen piikkiin perjantaina, ja tähän teinit sanoisivat että ”tää setti oli leffa”. Skindredin soundia ei tarvitse lokeroida, vaan siihen voi uppoutua kuka tahansa. Tarvitsit sitten reggaeta, metallia, punkia, elektronista soundia tai hip hopia, olivat Webben ja kumppanit erinomainen isäntä.
Juuri kun luulin, ettei enää mikään voisi itseäni enempää perjantaissa viihdyttää kuin näkemäni kavalkadi muusikkoja, oli minun koettava DnB herääminen KVLT:issa, joka tuntui kuin kuumeunelta. Suomalaisen Drum and Bassin kruunaamaton kuningatar, Nenerchy, oli starttaamassa settiään KVLT-lavalla, ja eihän siinä mikään muu auttanut, kuin kuunnella ”Söpöjä sanoja”, laittaa ”Mustaa huulipunaa” ja olla paha (ilman) ”Moottorisahaa” – Joka tosin löytyi Neneltä lavalta kristallein kuorrutettuna. Tässä setissä itselleni kiteytyi se fiilis siitä, miksi Tuskaan kannattaa mennä, vaikka lineup ei olisikaan täynnä omia ennakkosuosikkeja. Nenerchyn setti oli kenties perjantain paras, ja bändi veti koko KVLTin mukanaan reiveihin, jossa moshpit raivosi, kukaan ei ollut hetkeäkään paikoillaan, ja Nenerchy dollareita jaettiin eturivin tuntumassa tosifaneille. Nenen upea, Sami Eskelisen suunnittelema lava-asu oli jokaisen alternative -muodin ystävän päiväuni, ja bändi osoitti jokainen omalla karismallaan, että tämä setti oli jokaisen paikalla olleen ajan arvoinen. Käy hyvä ihminen edes kerran Nenerchyn keikalla – voin henkilökohtaisesti luvata, että tanssijalkaa on mahdotonta olla nostamatta kattoon!
Kun kävelin savuisesta ja dnb -houreisesta reiviluolasta päälavalle, oli Megadeth paremmalla puolella settiään. ”Symphony of Destruction” tuntui ja kuulosti juuri siltä, miltä sen pitääkin, ja nuorempana raskaan musiikin kuluttajana ymmärsin, miksi Megadeth on kulttuurille kuin perintö. Sairasteluista ja pitkäikäisyydestä huolimatta Dave orkestereineen viihdytti yleisöään suuren maailman luokassa, ja olin onnellinen siitä, että perjantai lipui kohti loppuaan legendaarisessa soundissa. Tästä on hyvä jatkaa kohti sitä monen ”pääpäiväksi” kutsumaa lauantaita Suvilahden rytmimusiikin karkeloissa.
Lauantai
Aurinko hellii Suvilahtea, ja perjantaista oli selvitty ilman kuulovaurioita ja suurempaa nestehukkaa extreme urheilusta. Lauantaina Dystopia oli jo alueella klo 11.30 ennen porttien avautumista, kun saimme kunnian kurkistaa artistin päivään alueella ennen h-hetkeä. Seurasimme Oulu-metallin tulokasta, Despiseria, mukana roudaamisessa ja soundcheckissä kohti KVLT-lavan lauteita. Päivään mahtui niin naurua, kyyneleitä, ja kaikkea mahdollista sen väliltä. Saavuin alueelle My Day -kuvausten jälkeen Balance Breachin jylistessä Nordic Energy Stagella. BB’tä on aina nautinnollista kuunnella, ja iloitsin siitä, kuinka hyvin kollektiivi otti yleisönsä haltuun heti lauantain alkuun. Nyt piti kuitenkin pitää kiirettä, sillä Despiserin setti oli alkamassa KVLT -lavalla.
Niille, jotka ovat Dystopian juttuja aikaisemmin lukeneet, ei varmasti tule yllätyksenä, että tätä settiä oli odotettu. Despiserin debyytti on iskenyt kuin leka päähän, ja Wreck -EP ja ilmestyneet kaksi musiikkivideota viimeisen vuoden sisään ovat olleet vasta alkusoittoa bändin uralle. Despiserin nokkamies Tomi Tuomaala on vakavahko herrasmies, jonka olen nähnyt hymyilevän ehkä noin kolme kertaa. Kun Despiserin setti kajahti ilmoille täyteen pakkautuneessa Tiivistämössä, näin neljännen kerran Tomin huulille kaartuvan hymyn – ja vieläpä leveän sellaisen. Despiserin Ville, Eetu ja Antti pitivät yleisöstään erinomaista huolta, ja tuntui siltä, että bändi oli parhaassa vireessään, ja syttyi tuleen yleisönsä energiasta. Lavalla oli havaittavissa puhdasta musiikkitaituruutta, kiitollisuutta, ja jopa herkistymistä. Moshpit pyöri pyytämättä, kuten basisti Antti Halonen totesikin yleisölleen. Uskonpa että Antinkin päässä pyöri, kun basso kehräsi kissan lailla skarpissa soundissa. Tuska oli eittämättä bändille suurin keikka tähän mennessä, ja Despiser näytti kokoonpanona olevansa valmis suuremmille lavoille. Jään toivomaan ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin tämä vihan sävyissä taiteleva taiteilijakollektiivi valloittaa vielä suuremmatkin lavat: Taito, intohimo ja energia sitä varten löytyy jo nyt, ja sitä olisi jopa muille jakaa.
Kun Despiserin isännöimästä saunasta oli selvitty, suuntasin nessuliinojen kanssa vollottamaan Swallow the Sunin tunnelmalliselle keikalle. Mikä olisikaan parempaa, kuin telttalavan hämyisä miljöö, ”November Dust”, ja melodinen mestariteos -tuokio? Swallow the Sunin keikoilla aika pysähtyy, sydän lyö pehmeämmin ja ilma tuntuu miellyttävämmältä. En osaa sanoittaa tätä keikkaa paremmin, kuin toteamalla, että bändin keikoilla ruokitaan synkkiä sieluja. Tulin kylläiseksi, itkin, nauroin ja nautin.
Pyhä saksofoni, että pyörrytti. Itselleni kenties Tuskan 2026 odotetuin hetki oli käsillä, kun Rivers of Nihil oli avaamassa settiään Radio City teltassa. Eturivissä kaikki oli täydellistä. Kun bändin nimeä kantava ”Rivers of Nihil” alkoi soljumaan kuin joki, oli kyyneliä mahdotonta alkaa pysäyttämään. Rivers of Nihil edustaa teknisen death metalin aatelistoa, ja amerikkalainen suuruus Pennsylvaniasta tarjoili yleisölleen tunnelmallisen ja tapansa mukaan intensiivisen setin. ”The Silent Life” nostatteli silmiin yllätyksettömästi niitä kuuluisia roskia, ja yleisö huojui puhtaasti äänimaailman aiheuttamasta tunneaallosta. Moshaaminen ei todellakaan ollut vapaa-ehtoista. Melodinen taituruus on bändin taianomaisinta antia, ja kun ”The Sub-Orbital Blues” raivosi, tuntui siltä että lantiotkin alkoivat keinua yleisössä perjantain aiheuttamista vaurioista huolimatta. Itselleni keikan ikimuistoisin ja silmämeikin pahiten tuhonnut hetki oli toiseksi viimeisen, ”House of Light” -kappaleen saksofonimagiassa ja rumpumässäilyn euforiassa. Jos saisin elää yhden hetken vuoden 2026 Tuskasta uudelleen, olisi se tämä kappale livenä kuultuna. Setti päättyi pöllöjen valtakuntaan, jossa nimet tiedetään – ja kylläpä Rivers of Nihilin fanikunta osaa parhaiten sanoittaa, miksi tämä, vuoden 2018 albumin nimeä kantava mestariteos oli täydellinen päätös kertakaikkisen upealle show’lle. Jos näit minut keikan jälkeen alueella, niin kyllä – olin se nainen, jonka musta eyeliner oli valunut kaulalle saakka tästä tunteen ja soundin pyörremyrskystä.
Seuraavaksi olikin vuoro aivan toisenlaiselle kivulle, kun hardcoren kuningas, Kublai Khan TX tarjoili annoksen väkivaltaa, joka oli parhaimmillaan moshpitissa nautittuna. Pyhä sylvi, että olin vaikuttunut tästä orkesterista. Osasin odottaa paljon bändiä runsaasti kuunnelleena, mutta enpä osannut arvata, millaiseen myllyyn pääsin sekaan. Polvi- ja kyynärsuojia sekä kypärää olisi tarvittu, kun darwinismia opeteltiin kuin biologian kirjasta luettuna. Kun kappaleen ikoninen rumpusoundi alkoi takoa, avautui pitti niinkin väkivaltaiseksi että itseäni alkoi naurattaa. Kublai Khan TX ei tullut ”lämmittelemään” – vaan pitämään huolta siitä että koko yleisö teki urheilusuorituksen koko tulevan viikon edestä. Yllätyksettömästi ”Exhibition of Prowess” -albumi dominoi settilistaa, mutta kyllä sekaan mahtui silti ”Lowest Form of Animalin”, ”Absoluten” ja ”Nomadin” satoa. Itselläni meinasi melkein pää irrota kun ”Supreme Ruler” -kappale alkoi puhe-introlla, jossa kerrotaan, että sana ”khan” tarkoittaa englanniksi kuningasta. Yleisön suosikkeja olivat selkeästi ”Boomslang”, ”Cannibal” ”Antpile” & ”Antpile 2” ja ”Self-Destruct”. Setti oli kokonaisuudessaan yksi loppumaton moshpit, joka ei todellakaan ollut aloittelijoille. Kublai Khan TX oli kuin hurraa -huuto jokaiselle hardcore slam dunk faneille. Kun setti päättyi ”Theory of Mind” -kappaleeseen, oli selvää, miksi tätä orkesteria kuunnellaan: Kaikki on isompaa, brutaalimpaa ja kauniimpaa Teksasissa.
Noh, entäs lauantain kunniavieras, Noah Sebastian & kumppanit? Bad Omens bändipaitoja vilisi kuin sieniä sateessa yleisössä, ja bändin livekeikoista paljon kehuja kuulleena lähdin uteliaasti päälavan suuntaan todistamaan tämän hetken suurimpia metalcore -bändejä. Itselleni Bad Omens on ollut levyltä kuunneltuna aavistuksen turhan keveää, ja olinkin todella onnellinen todetessani, että hyvän ystäväni kehut olivat ansaittuja: Bad Omens on uskomattoman mukaansatempaava bändi livenä, ja edusti itselleni vuoden 2026 parasta pääesiintyjää Tuskasta. Bad Omens pyöritti pittiä, itketti, nauratti ja ihastutti. Kollektiivin karisma ja vuorovaikutus (jättimäisen) yleisömassansa kanssa oli käsinkosketeltavaa – ja tiedättekö mitä? – myös aitoa. Tuotantoa kuultiin tottakai ”THE DEATH OF PEACE OF MINDilta”, ”Othersilta”, ”Concrete Junglelta” ja ”Finding God Before God Finds Melta”. Somessa trendannut ”Specter” avasi romanttisessa tunnelmassa setin, ja oli selvää, että nyt oltiin ammattilaisten hellässä huomassa. Olin todella vaikuttunut siitä kuinka upea Noahin ääni on myös livenä, ja kun ”Just Pretend” soi, oli minunkin vaikea olla liikuttumatta, vaikka en bändin suurin fani olekaan. Pääpäivän lopun kruunasi ja murskasi encoren ”Dethrone”. Tuntui siltä, että tässä keikassa kaikki täydellisen kuratoitua sen olematta kornia tai liian siloteltua. Eipä auttanut muu kuin kumartaa syvään ja suunnata kohti höyhensaaria: Vielä sunnuntai olisi juhlittavana.
Kuvat: Teemu Pitkäkoski (ig: @teemusam)
