Huokaisin syvään. Sunnuntai-aamu oli valjennut, ja pohdin, miten voikin olla mahdollista, että 48 tuntia kesän raskaimmasta viikonlopusta oli kulunut silmänräpäyksessä? Luojan kiitos sunnuntai tulisi olemaan itselleni ”se pääpäivä” artistikattauksen osalta koko Tuskasta vuonna 2026.
Jotta kakkososa tästä reportaasista ei uppoutuisi vain sunnuntaihin, palataan vielä hetkeksi (ei kuitenkaan Lorenz Backmanin ja Jaakko Saariluoman) lauantai-illan huumaan. Päälavan anti on jo monessa eri mediassa tarkoin kääntein kuvattu, mutta toteanpa silti, että The Plot In Youn setti oli sellaista ainesta, jossa metalcore laittoi mannerlaatat liikehtimään. Kaikessa simppeliydessään bändin setti oli loistava ja viihdyttävä – niin itseni, kuin lavan eteen pakkautuneen yleisömassankin mielestä. Itselleni niskaa eniten työskentelemään saaneet kappaleet olivat tietenkin ”Divide”, ”Forgotten” ja setin lopuksi pajatson räjäyttänyt ”FEEL NOTHING”, joka sai itselläni kyyneleet silmiin. The Plot in Youn lyriikat ovat yksi bändin tärkeimmistä ominaisuuksista, ja koin kylmiä väreitä sydämmen pohjasta saakka. Päälavan terveisinä lauantailta mainitsen myös ensi kertaa Suomessa nu-metalilla taiteilleen P.O.D:n ja ”Youth of the Nation” -kappaleen aikaisen tunnelmointituokion, jossa yleisö lauloi raikuen mukana, ja teini-ikä kolkutteli aivojani iPodilla hakaten.
No voi jysäys, että metalcoren juurille palattiinkin vielä Triviumin voimin. Jokaisen metalcore-fanin tulisi kuunnella Triviumia edes kerran sen kulttiarvon ja perinteiden kunniaksi. Itse uskallan allekirjoittaa, että tämä orkesteri on alleviivannut suunnan modernin metalcoren soundille, ja kylläpä sitä sitten saatiinkiin tanssia valssia Matt Heafyn johtamana. Tuntui siltä, että yleisö heräsi eloon setissä, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi jokaiselle (pittiin) haluavalle. Nyt kun vielä viimeiset ajatukset lauantaista on saatu mustana valkoiselle, on helppoa jatkaa sunnuntain pariin.
Sunnuntaina moni odotti (tottakai) eniten Sheffieldin kundeja, joiden kasvutarina deathcore -rätinästä mainstreamiin metalcoreen on ollut kuin suoraan elokuvasta: Kyseinen orkesteri on tietenkin Bring Me The Horizon. Vaikka itsekin olen saappaani metalliin saanut oheisen orkesterin ”Count Your Blessings” -albumista, ja Oliver Sykesin taiteilema irvistävä hymynaama jalkaani tatuointina koristaa, oli minulla täysin muut ennakkosuosikit sunnuntaille: Ne olivat Allt, Sara ja The Browning.
Voi morjens, että se sunnuntai sitten alkoikin viihdyttävissä merkeissä, kun ruotsalainen Allt pisti myllyn liikkeelle ilman turhia mutinoita heti porttien avauduttua. Kuten varmasti moni muukin modernin metallin ystävä, odotan ”Ataraxia” -albumin julkaisua kuin kuuta nousevaa. Alltin uusi albumi julkaistaan 30.7.2026, ja luojan kiitos, sai yleisö kuullakin jo nyt albumille tulevaa satoa, kun julkaistuista singleistä kummatkin, ”Snowblind” ja ”Omertà” pistivät yleisöä liikkeelle telttalavan hellässä huomassa. Jos jotain olisin voinut tästä setistä kritisoida, olisi se ollut se, että se oli vain puolituntinen, ja ennen hämärää. Allt olisi ansainnut mielestäni paikan jopa päälavalta: Jos ilta olisi ollut pidemmällä, uskonkin, että moshpitistä olisi voinut tulla jättiläismäinen. Kaiken kaikkiaan, Alltin setti oli erinomainen, ja minut tulee näkemään kaikilla seuraavillakin keikoilla eturivin tuntumassa moshaamassa.
Stam1na tarjoili perinteiseen tapaansa tasalaatuisen, vahvalla kokemuksella varustetun setin, jossa kaikki sujui bändille tuttuun tapaan. Stam1na on festareilla aina varma valinta, sillä bändin keikoilla pitti on taattu, ja siellä oleva etiketti otetaan vakavasti. Kaikkia autetaan, kaverit nostetaan ylös jos pusu annetaan asfaltille, ja hyvä fiilis on taattua. Vaikkei Stam1na olisikaan se juuri sinun suosikkisi soundin perusteella, voin luvata, että heidän keikoistaan voi nauttia kuka tahansa. Jopa eräs raskasta musiikkia ”inhoava” ystäväni totesi kerran, että Stam1nasta havaitsee sen, että kun jotkut ihmiset ovat aidosti kokeneita esiintyjiä, voi esittävästä taiteesta nauttia kuka vaan. Itse nautiskelin siitä, että keikalla kuultiin alkuvuodesta julkaistun ”Apnea” -albumin satoa: Setin avasi ”Golem”, ja ”Lahja” sekä ”Käärmeennyrkki” toimivat hienosti osana show’ta. Itselleni Stam1nan keikka on aina täydellinen, kun mukana on ”Valtiaan Uudet Vaateet” ja ”Enkelinmurskain” – Toiveeni toteutui, mutta jos jotain olisin vielä voinut lisätä, olisin toivonut mahdollisuutta murskautua ”Likainen Parketti” -kappaleen pitissä.
Sara oli tapansa mukaan erinomainen esiintyjä. Joa Korhonen kumppaneineen osoittaa, että suomalaiselle alternatiiviselle metallille on paikkansa Tuskan kokoisella festivaalilla. Bändin tuorein albumi ”Hallava” on liikuttanut montaa pitkäaikaista fania ja löytänyt tiensä uusien kuuntelijoiden sydämiin. Setissä kuultiin herkullisena yhdistelmänä sekä uutta että vanhaa tuotantoa ja itse olin kaikista onnellisin siitä, että setin avasi ”Hyvästi Kapteeni” herkällä piano-introllaan, kun kävelin kohti Radio City -lavan hämärää. Kyynelkanavia avasi ”Se osa joka rikkoo” ja viimeistään kappaleessa ”Valtameri ovella” olin täysin lumoutunut bändin maagisen kauniista olemuksesta. Näinpä jopa yhden pariskunnan tanssivan hitaita ja olin liikuttunut. Odotin kaikista hartaiten ”Anhedoniaa”, joka oli kaiken odotuksen ja itkun arvoinen. Tässä setissä Saralla tuntui olevan tavoitteena ottaa huomioon mahdollisimman monta albumia: Kokonaisuudessaan kuuden eri pitkäsoiton tuotantoa. Setissä kuultiin totta kai eniten tuoreimman ”Hallava”-albumin satoa mutta lisäksi ”Summa”, ”Kromi”, ”Narupatsaat”, ”Pimeys” ja ”Saattue” olivat edustettuina.
Vaikkei Sara olisikaan sinulle se kuunneltava bändi suoraan audiona, suosittelen menemään bändin keikalle edes kerran. Joa Korhosella on uskomattoman kaunis kyky tulkita kappaleita ja tunnelmaan pääsee erinomaisesti osaksi kun sille antaa itsensä antautua. Sarassa on jotain todella spirituaalista ja herkkää. Setti edusti itselleni hiljentymisen retriittiä festivaalin paremmalla puolella oltaessa. Saran keikka oli kertakaikkisesti festivaalin kaunein ja tunnelmallisin setti.
Seuraavan osion Return To Dustista on kirjoittanut oivallinen valokuvaajamme Teemu Pitkäkoski.
Return to Dust edusti Tuskan verrattain kevyempää rock-osastoa. Radio cityn telttaan oli sunnuntai-iltana valunut valtavasti ihmisiä, joista monet selkeästi vain ja ainoastaan nähdäkseen uusimman lempibändinsä. Kuusi vuotta yhdessä soittanut bändi esiintyi lavalla samalla itsevarmuudella kuin 90-luvun idolinsa. Moni vertaa Return to Dustia oikeutetusti grungen suurimpiin nimiin kuten Soundgarden ja Alice in Chains. Yhtälailla väkevässä soundissa on kuultavissa tuoreempaa post-hardcorea kuten The Used, tai Liam Gallagherin tai Lenny Kravitzin swaggeria. Varsinkin Sebastian Gonzalesin liidikitarassa ja liikehdinnässä oli nähtävissä myös Chili Peppersien funk-energiaa, kuten tanssia harrastaneelle nuorukaiselle sopii. Eikä kyse ole siitä, että bändi yrittäisi kuulostaa vaikutteiltaan. Return to Dust on yksi vastaus siihen samaan musiikilliseen keskusteluun, johon Layne Staley ja Chris Cornell osallistuivat omana aikanaan.
Settilista oli läpileikkaus kaksi EP:tä ja albumin julkaisseen nelikon ensimmäisistä vuosista. Muutaman vuoden levytyshistoria kuulosti livenä tiukalta ja ehjältä. ”Face Down” ja ”Bored” ovat todellisia bängereitä, samoin juuri ennen Tuskaa julkaistu ”Sweet Escape”, jotka menee välittömästi jalan alle. Dynaamisen setistä teki väliin ujutetut shoegazing-hitit, kuten ”Downfall”, jotka käänsivät kuulijan mielen sisään päin ja rauhoittivat pitin. Settilistassa on ollut jo pidempään ”Hey ya”-cover, joka tunnetusti on lyyrisesti tummanpuhuva kappale. Yhteislauluun kutsuva kappale upean soolon kanssa sai jälleen koko bändin kuulostamaan joltain jo olemassa olleelta, silti täysin uudelta.
Kahden kitaran kokoonpano loi heavy metalli-vaikutteiden raskauden lisäksi täyteläisyyttä soundiin. Yhdessä ne rakensi äänivallin, joka toi ajoittain mieleen My Bloody Valentinen kauniin metelin. Bändi oli miksattu viiden (kitara, kitara, basso, laulu, rummut) instrumentin kokonaisuudeksi. Laulu ei ollut musiikin päällä kuten monissa laulaja-vetoisissa bändeissä, vaan musiikin sisällä. Välillä sanat katosivat kitaroiden sekaan ja pidin siitä. Toisinaan sanoista tuli toissijaisia, ja laulu toimi rytmisoittimena. Se muistutti hieman Fruscianten (Red Hot Chili Peppers) soolotuotantoa, jossa laulu on usein veden kaltaista tekstuuria musiikin yhtenä muuttujana, ei sen keskipiste.
Keikan jälkeen Matty Bielawski (kitara, laulu), Sebastian Gonzales (kitara) ja Graham Stanush (basso, laulu) tulivat vielä heittämään jerryä eturiviin jääneiden fanien kanssa. ”We started this band six years ago in a garage and now we’re playing in fucking Finland” – Bielawski lausui kiitollisena keikan puolivälissä. Matka oli varmasti arvoisensa täyteen ahdetun Tuskan yhtenä mielenkiintoisimmista arteista kesällä 2026.
Amorphis vai amorphous? Keskustellessani bändin etymologiasta erään keikalle lähteneen fanin kanssa, osasin odottaa paljon bändiltä. Puolisoltani löytyy kaapista puoli tusinaa bändin paitoja, ja vaikka en itse (itselleni tuntemattomasta syystä) ole aikaisemmin syttynyt soundille, muutti tämä keikka käsitykseni Amorphiksesta päälaelleen. Kuten Stam1na, edusti Amorphis varttuneempien Tuska-vieraiden ennakkosuosikkeja Queensrychen, Tarotin ja Soilworkin ohessa. Vaikken setistä musikaalisesti paljoa perustanutkaan, oli ”House of Sleep” yllätyksettömästi jopa minun niskalihaksiani työllistänyt setti. Kun tästä metallilegendasta oli selvitty, oli aika ottaa haltuun ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt The Browning.
Noh, kuinka ihmeessä The Browningia pitäisi kuvailla bändinä? Vettä tuli, sadetakit koristivat Nordic Energy Stagen eteen pakkautunutta yleisömassaa, mutta näitä bileitä ei tulisi pysäyttämään yhtikäs mikään. Jos bändiä voisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se ”äänimassa”. Jos sinusta joskus tuntuu siltä, että tarvitset soundilta tunnetta ”enemmän, lisää, ja kovempaa” -tyylillä, on The Browning artisti, joka kannattaa korvamerkata heti ensiksi kuunteluun. Monelle metalheadille portti raskaaseen soundiin on ollut elektroninen musiikki (kuten itselleni). The Browning yhdistelee uskomattoman taidokkaasti genrejä toisiinsa, luoden jotain, jota on suorastaan hankala kuvailla omana genrenään. Oli se sitten electronicorea, deathcorea tai metalcorea. Selvää kuitenkin on, että hardstyle, dubstep, trance ja acid ovat vahvasti paletilla, tehden bändin seteistä reivejä joissa on täysin mahdotonta pysyä paikoillaan, vaikka miten yrittäisi.
Seurasin keikkaa kovan luokan fanin peesissä, ja ystäväni osasi heti kertoa minulle, mistä kappaleesta oli kyse, vaikken heti kaikkia itse tunnistanutkaan. Keikka oli ensisekunneistaan saakka räjähdys energiaa, ja vaikka sade kurittikin Suvilahden iloista metallikansaa, ei sitä oikeastaan edes kukaan huomannut eturivin tuntumassa, kun käynnissä olleet bileet nostivat sykkeitä korkealle ja savat hien pintaan. Setti temmottiin käyntiin ”No Escape” -kappaleella, ja viimeistään kolmannen, ”Bloodlust” -biisin aikana olin suorastaan transsissa bändin soundista. Omiksi suosikeikseni setistä jäivät ”Burn This World” ja ”HIVEMIND”, ja täytyypä minun milleniaalina todeta, että pitti otti omansa luovuttautuessani taka-alalle setin loppuvaiheilla. Taaempaa seurattuna pajatson räjäyttänyt ”Carnage” saatteli keikan uskomattoman kovaan päätökseen – luojan kiitos, en tuossa pitissä seassa sukeltanut. Totean ylpeänä, selkäkivun ja polvieni kunnon uhalla, että tämän orkesterin teknobileisiin tulen menemään myös syksyllä, kun The Browning palaa Suomeen yhdessä Within Destructionin ja Dystopian haastatteleman Abbie Fallsin kanssa marraskuussa, 16.11.2026. Keikka on Tavastialla – nähdään tanssilattialla!
Tuskan vuosimallia 2026 kruunasi tämän hetken metallimusiikin kirkkaampiin tähtiin lukeutuva, kapteeni Jack Sparrow´n sanoista nimensä saanut Bring Me The Horizon. Olen orkesterin nähnyt jo useampaan otteeseen livenä, ja jostain syystä olen alkanut havaitsemaan jopa pientä fomoa takaisin alkuajan tunnelmiin bändin soundissa. Onneksi siihen saatiin tehokasta lääkettä, kun matkalla Tuskaan perjantaina havahduin siihen, että bändi oli julkaissut uunituoreen ”Dehumanized” -kappaleensa, ja olinkin siirtynyt kuin aikakoneella takaisin teini-ikään, jossa salaa harjoittelin eyelinereiden piirtämistä ja vuorasin huoneeni seiniä Of Mice and Menin, Pierce the Veilin ja BMTH:n julisteilla. Bändin nosteeseen ja suosioon on erinomaiset syyt. Niin kevyemmän kuin raskaammankin heavyn kuuntelijat voivat valita suosikkisoundinsa jo melkein albumin perusteella, ja fanikunta ulottuu laajalle ikään tai sukupuoleen katsomatta. Päälavan tuntuma oli täynnä BMTH:n paitoja, bändin logolla koristeltuja meikkejä ja näinpä jopa jollain upealla henkilöllä olleen päällä bändin logolla koristellun viittamekonkin.
Bring Me The Horizonin setti oli rakennettu kuin videopeliksi. Lavalla näkyivät jo kahden vuoden takaa tutut kirkko-elementit, ja nyt olisi aika pelata peliä, jossa selviytyminen ei ole varmaa, ja hengestään saisi taistella. Show´n avasi ”DArkSide”, ja bändin fanit pyyhkivät kyyneleitään ja lauloivat kovaäänisesti mukana. Pittialueelle oli kovaa tunkua, ja olipa se suurimman osan ajasta täydeksi ilmoitettu. Sisäänpääsyä jonotettiinkin pittialueen ulkopuolella kuin kuuta nousevaa. Tuoreempi tuotanto hallitsi setin alkupuolta, ja ehdin hetkeksi havahtua suorastaan päätä irrottaneeseen moshaukseen, kun kappaleen ”Teardrops” aikana kuului pieni tujaus mukana perinteistä, kunnollista ”Pray for Plaguesia”. Mättö jatkui ”AmEN!” biisin jylistessä ja yleisö karjui kappaleen alun lyriikoita täysillä mukana: ”I hope you have fun rotting in hell” ”Suck a dick, heretic, I hate you, and I´d like to see you burn, burn burn!”. ”AmEN!”in jälkeen lavalle nousi näytölle video, jonka hahmot puhuivat ”Project Angel Dustista”. Ääni kutsui yleisöä ”lihasäkeiksi” (”meatbags”), ja ilmoitti lopun olevan lähellä pahaenteiseen tyyliin. Pajatson räjäyttykin näyttävästi ”Kool-Aid” -kappale, joka sai pitin raivoamaan tornadon lailla. Jokaikinen pittialueella ollut osasi käyttäytyä etiketin mukaisesti, kun kappaleen intro alkoi soimaan. Tuplataputus kuului kuin oppikirjasta kerrottuna, ja vaikka ehkä Enter Shikari tämän moovin ”Sorry You´re not a Winner” -kappaleellaan lanseerasi, oli se kenties herkullisin hetki koko keikasta.
Iltaan mahtui mukaan myös karaoketuokio, jossa yleisöstä valikoitunut fani, Oliver Sykesin itsensä esittelemä Lupinia nousi lavalle esittämään kappaletta ”Antivist”. Hienostihan se meni, ja yleisö hurrasi erinomaisesti suoriutuneelle fanille uskomattoman taidokkaan kappaleen esittämisestä massiiviselle yleisölle. ”Follow You´ssa” tunnelmoitiin isolla t:llä, ja pariskunnat kaulailivat ja tanssivat hitaita hämärtyvässä illassa Suvilahden raskaan musiikin kehdossa. Encoressa viimeiset kylmät väreet tarjoiltiin kappalein ”Doomed”, ”Drown” ja ”Throne” ja lopuksi kuultiin nauhalta myös upouutta ”Dehumanizedia”, jonka olisin todellakin halunnut kokea vielä intensiivisemmin kaikessa brutaaliudessaan. Ehkäpä bändi vielä joskus palaisi ”There is a hell…”, ”Count Your Blessings” ja ”Suicide Season” albumiensa helmiin seteissään (muutoinkin kuin yhdellä sekunneissa loppuunmyydyllä keikalla Briteissä), itselleni aikainen BMTH edustaa sitä maukkainta satoa koko diskografiasta. Kaiken kaikkiaan Tuskan kruunannut setti oli kaikkea, mitä bändiltä voi odottaa: laserit, upeat taustavideot, pyrotekniikat ja konfettisateet nostivat tunnelman kattoon, ja olivat taatusti niitä viikonlopun kaikista videoiduimpia ja somessa eniten jaetuimpia hetkiä.
Til we meet again, Tuska osoitti jälleen järjestelyillään, ohjelmallaan ja miljööllään olevansa Suomen suurin metallin juhla, jonne kannattaa mennä vuosi toisensa jälkeen. Kaiken kaikkiaan sydän on täynnä kesäkuun viimeisestä viikonlopusta. Tällä energialla on hyvä jatkaa kohti lopun festarikesän antia ja artisteja. Kiitos Tuska, kiitos kaikki artistit – Dystopia kiittää ja kumartaa.
Valokuvaaja: Teemu Pitkäkoski (ig: @teemusam)
