Keikka-arvostelu: Satanic Surfers, No Fun At All & Millencollin @ Kaapelitehdas 21.9.2024
Sveduskepun kuninkaalliset kävivät ilahduttamassa nostalgian pauloissa olevaa yleisöä Kaapelitehtaalla. Useaan otteeseen kuulin käytäväpuheissa mainittavan sanat Lepakko 95 ja Messilän Juhannus. Itse en jostain syystä ollut paikalla noilla klassikkokeikoilla, mutta onneksi olen sittemmin nähnyt kaikki illan bändit useita kertoja, ja nytkin niiden livekunto oli enimmäkseen kohdillaan.
On uskomatonta, että No Fun at All julkaisi No Straight Anglesin jo 30 vuotta sitten ja Millencolin Tiny Tunesin samana vuonna. Satanic Surfersin Hero of Our Time puolestaan täyttää ”vain” 28 vuotta. Mihin ihmeeseen nämä vuodet ovat vierineet?
Illan teemana oli Cheap Shotsin paluu ja nostalgia, joten näiltä levyiltä kuultiin monia klassikkobiisejä. Erityisen hienoa oli nähdä Millencolinin taustakangas, jossa oli alkuperäinen Tiny Tunes -kansi, eikä se myöhempi Same Old Tunes -versio.
Ensimmäisenä lavalla oli Satanic Surfers, ja täsmälliseen ruotsalaiseen tyyliin soitto alkoi jopa minuutin tai kaksi ilmoitettua aikataulua etuajassa. Viimeksi kun näin saatanalliset surffaajat livenä, Rodrigo heilui lavan etuosassa mikki kädessä, mutta viime aikoina hän on laulamisen lisäksi vastannut myös rummuista – ja hoitaa homman erinomaisesti. Satanic Surfersin rumpuosuudet ovat sen verran teknisiä, että on vaikea käsittää, miten hän ehtii myös laulamaan niiden ohessa.
Suurin osa yleisöstä odotti selkeästi No Fun at Allia ja Millencolinia, sillä vaikka Satanic Surfers soitti tiukan setin, yleisö oli vielä hieman kohmeessa. Rodrigo kommentoikin jossain vaiheessa, että yrittäkääpä lämmetä, kun lämmittelybändinä tässä ollaan. Biisit kuten Head Under Water, …And The Cheese Fell Down ja Hero of Our Time saivat kuitenkin jonkin verran liikettä aikaan. On myös muistettava, että suurin osa yleisöstä koostui 40–50-vuotiaista perheenisistä – itseni mukaan lukien.
No Fun at Allilta odotin kovaa keikkaa, sillä tämä bändi ei koskaan petä. Harva yhtye on tehnyt niin monta koukuttavaa singalong-kertsiä, että huomasin laulavani mukana lähes jokaisessa biisissä, vaikka minulla ei yleensä olekaan tapana muistaa sanoituksia kovin hyvin.
Ja jos Rodrigo piileskeli rumpujen takana, niin No Fun at Allista tekee erityisen sympaattisen Ingemar Janssonin lavakarisma. Hänessä yhdistyy Greg Graffinin olemus ja lavaeleet, ruotsalainen folkhemmet ja pilke silmäkulmassa – ehdottomasti yksi skenen parhaista laulajista. Master Celebrator oli täydellinen lopetusbiisi, kädet ilmaan ja hymy huulille. No Fun at All oli loistava.
Jos No Fun at Allilta odotin paljon, Millencolinilta en niinkään. Vaikka Millencolin on yksi 90-luvun tärkeimmistä bändeistä itselleni, olen aina pettynyt heidän live-esiintymisiinsä. Nikola Sarcevic on usein ollut tylsistyneen ja virkamiesmäisen oloinen, ja tällä kertaa hän oli myös pahasti epävireinen. Moni arveli, että hän olisi flunssassa, mutta syytä voi vain arvailla. Millencolinin soitto kuulosti jopa normaalia löysemmältä, mikä korostui, koska edelliset bändit soittivat niin uskomattoman tiukasti.
Vaikka bändi soitti vähän sinne päin, yleisö tuntui kuitenkin nauttivan, ja tunnelma pysyi korkealla koko keikan ajan. Myönnän, että minäkin viihdyin. Ei sitä liian usein pääse kuulemaan nuoruutensa suosikkeja, kuten Mr. Cleania, Leonaa ja Bullionia livenä. Tällä kertaa myös melkein herkistyin The Balladin aikana, vaikka yleensä en pidä siitä, että se tungetaan setin keskelle. Tuntui, että melkein koko Kaapelitehdas lauloi mukana, mikä teki hetkestä erityisen.
Kaiken kaikkiaan upea ilta, ja toivottavasti ruotsalaiset tulisivat yhdessä tänne Suomen puolelle useamminkin.
Tusen tack!
Tapahtuman järjesti Fullsteam Agency ja Kaapelitehdas.
