Vuonna 2007 alkunsa saanut nottinghamilainen Sleaford Mods nähtiin vihdoin Suomessa omalla keikallaan. Jason Williamsonin ja Andrew Fearnin muodostama Sleaford Mods julkaisi alkuvuodesta uuden albumin The Demise of Planet X, ja levyn kiertue toi bändin Suomeen ja Kulttuuritalolle. Lämppärinä keikalla nähtiin kotimainen, garage- ja 70-luvun rokkia yhdistelevä Kissa.
Kissa
Sleaford Mods on aikaisemmin nähty Suomessa festareilla, ja Sidewaysissa tuli itsekin bändi nähtyä reilu kahdeksan vuotta sitten. Ja koska ei se maailma tässä kahdeksan vuoden aikana ole ainakaan parempaan suuntaan mennyt, niin angstia ja purevaa raivoa duolla edelleen riittää.
Sleaford Modsin musiikki on raivokas yhdistelmä punkia, spoken wordia, rapia, elektronista tanssimusiikkia ja mitä lie punk-hopia. Uusi albumi The Demise of Planet X tarttuu maailman rappiotilaan edellisiä levyjä hiotummalla ja monipuolisemmalla äänimaailmalla. Vierailevat laulajat tuovat biiseihin syvyyttä, ja välillä flirttaillaan jopa popimman soundin kanssa. Kulttuuritalon keikalla kuultiin paljon biisejä uudelta levyltä, ja ne toivatkin hypnoottiseen ja intensiiviseen esiintymiseen lisää dynamiikkaa ja jonkinlaista draamankaarta.
Sleaford Modsin live-setupin muodostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan läppäri, mikkiteline ja tuuletin. Andrew Fearnin rooli livenä on painaa läppäristä uuden biisin biitit soimaan ja sen jälkeen tanssia taustalla ja juoda bisseä. Ja kyllähän tämä vaan toimii. Fearnin lähes meditatiivinen läsnäolo on tärkeä vastavoima ja ankkuri Williamsonin raivokkaalle hahmolle. Williamson ei oikeastaan edes laula tai räppää, vaan oksentaa mikrofoniinsa työväenluokkaista pahoinvointia.
Williamson on neuroottisten tic-oireiden, patoumien ja fyysisen energian kanava. Hän maiskuttelee suutaan, lyö kämmenellään omaa takaraivoaan, tekee nykiviä tanssiliikkeitä kuin riivattu sätkynukke ja sylkee sanottavansa mikrofoniin. Yhdistettynä Fearnin hypnoottisiin biitteihin ja tanssiin kokonaisuudesta tulee teatraalinen ja vangitseva. Sleaford Modsin musiikki on ahdistavaa, mutta myös vapauttavaa ja tanssittavaa. Heidän kapinansa ei ole nuoruuden idealistista uhoa, vaan keski-ikäisen työväenluokan uupumusta. Turhautumista siihen, kun terveydenhuolto ei toimi, raha ei riitä ruokaan ja algoritmit ohjaavat elämää.
Uudet biisit, kuten esimerkiksi ”The Good Life ja No Touch”, toimivat livenä mainiosti – niiden aikana oli vähän tilaa hengittää. Parhaat bileet olivat kuitenkin klassikoiden, kuten ”Jobseekerin”, ”Tied up in Nottzin” ja keikan lopettaneen ”Tweet Tweet Tweetin” aikana. ”West End Girls” oli melkein discoa, ja jopa meikäläisen tanssijalkaa vipatti.
”Tweet Tweet Tweetin” jälkeen Fearn napsautti läppärin kiinni, otti sen kainaloon ja kaksikko poistui kuin kaksi vuorotyöläistä iltavuoron päättyessä.
Harva yhtye onnistuu jättämään keikan jälkeen vastaavan fiiliksen, kun ei tiedä, pitäisikö käpertyä sikiöasentoon itkemään maailman tilaa vai astua hymyillen ulos lokakuun sateiseen pimeyteen.
